Minä muistan sinut ihmisenä, jota joskus niin kiihkeästi rakastin, hullun nuoruuteni hulluina päivinä ja öinä. Muistan sinut ihmisenä, joka sai minut nauramaan, vaikka olisin ollut surullinen ja allapäin. Sinulla oli taito näyttää elämän nurjatkin puolet niin hullunkurisessa valossa, ettei niille voinut olla hymyilemättä. Sinulla oli taika tehdä ystäviesi olo keveämmäksi, vaikka olisit oikeastaan itsekin tarvinnut olkapäätä ja kuuntelijaa.

Ja kyllä sinä joskus sait minut itkemäänkin, vaikka se tuskin koskaan oli tarkoituksesi. En ylipäätään usko, että koskaan tahdoit ketään satuttaa ja vähiten heitä, joita rakastit tai jotka rakastivat sinua. Niin joskus minulle kirjoititkin. Luulen, etten silloin sitä ymmärtänyt sinulle sanoa, mutta jos nyt saisin vielä yhden mahdollisuuden kertoisin, että sellaista se elämä vain taitaa olla toisinaan; että satuttaa niitäkin, joita rakastaa ja jotka rakastavat...vaik'ei tahtoisikaan, vaik'ei olisi tarkoitus. Ei sitä voi oikein välttää, niin kuin ei sitäkään, että itsekin saa aina silloin tällöin siipeensä, toisinaan suorastaan urakalla. Onneksi aina voi kuitenkin antaa ja saada anteeksi. Ja kun tarpeeksi aikaa on kulunut, ja aika suudellut haavat umpeen, voi ymmärtää, että jokainen meistä teki vain parhaansa. Me kaikki uneksimme kauniita asioita ja puhtaita unelmia, mutta todellisuus on usein kuitenkin parhaimmillaankin miljoonasti monimutkaisempaa ja hämmentävämpää. Pahimmillaan rujoa taistelua selviytymisestä, eikä aina lainkaan niin jaloa ja ihanteiden määrittämää kuin toivoisimme.

Silti ihanteilla on merkitystä. Ja toiveilla ja unelmilla ja sillä, mitä tarkoitimme tai emme tarkoittaneet, vaikka joskus toimimmekin niitä vastaan. Se kuva, jonka jätämmä jälkeemme muille, vastaa usein hämmästyttävän paljon sitä kuvaa, jonka itse toivoimme näkevämme peilissä eläessämme. Se kuva on näet rakkauden kultaama, sen rakkauden, jonka surullisen usein eväämme itse itseltämme, mutta onneksi usein suomme toinen toisillemme. Ja kuinka joku voisi väittää, että se kuva on vääristynyt ja epätodellinen? Eikö se juuri ole se oikea ja totuudenmukainen, sillä mehän tarvitsemme aina tiettyä etäisyyttä ja perspektiiviä nähdäksemme metsän puilta, hahmottaaksemme kokonaisuuden yksityiskohtien sijaan. Eikä tärkeitä asioita näe silmillä vaan sydämellä.

Minäkin muistan sinusta, Sampo, oikeastaan vain hyviä ja kauniita asioita. Pieniä, säkenöiviä hetkiä, jotka vielä vuosienkin jälkeen tuntuvat hyvin eläviltä. Sanoja ja kosketuksia, joita aika ei ole haalistanut pois. Katseita ja kirjoituksia, joiden merkitystä on palannut miettimään myöhemmin uudestaan etäisyyttä saavutettuaan, ymmärrystä kasvatettuaan. Joitain kipeitä ja surullisiakin asioita muistan, mutta niiden arvo ja merkitys on minulle ihan yhtä suuri ja rakas, kuin niiden hyvienkin. Olen kiitollinen ja otettu siitä, että sain nähdä sinusta myös toisenlaisen puolen; herkän ja haavoittuneen, vaikka se saikin minut surulliseksi. Se sai minut myös rakastamaan ja arvostamaan sinua enemmän, enkä voinut aina ymmärtää, miksi teit niin paljon salataksesi sen niin monilta silloisilta ystäviltäsi. Toivon kovasti että elämäsi varrella opit puhumaan vapautuneemmin myös vaikeista ja koskettavista asioista, ja ettet aina tehnyt pilaa itsestäsi ja elämästäsi, niin kuin joskus teit. Minä aina ihailin kykyäsi nauraa itsellesi (ja muille, minullekin)...mutta joskus toivoin kyllä, ettet olisi nauranut ihan niin paljon. Että olisit ottanut itsesi joskus myös vakavasti, ei kaikessa tietenkään, mutta joissakin asioissa. Olit mielestäni valtavan lahjakas, uskomattoman persoonallinen ja täydellisen lumoava henkilö -et todellakaan mikään tavallinen tallaaja. Ehkä sinulle olikin vain hämmentävää päättää, mihin sen kaiken ihmeellisyytesi pistää ja miten tulla sen kanssa toimeen tässä arkisessa ajan avaruudessamme. Ehkä siksi vaikutit aina olevan hiukan hukassa jotenkin, itsesi kanssa tai muiden...itsesi enemmänkin, luulisin.

En tietenkään voi tietää, mitä kaikkea ja ennen muuta millainen sinusta tuli myöhemmin, niinä vuosina, joina en enää aktiivisesti kuulunut elämääsi. Varmasti paljon muuttuikin -paremmaksi ja helpommaksikin, toivoisin. Aika ajoin taas vaikeammaksi kenties...niinhän se menee; ylös, alas ja välillä väärinpäin. Mutta me kaikki kasvamme ja kehitymme ihmisinä kuitenkin, enkä siksi voi väittää, että enää viimeisinä vuosinasi tunsin sinua. Silloin joskus, pienen ja kalliin hetken kuitenkin. Ja jos jokin meissä muuttuukin, niin ihan yhtä varmasti on aina jotain, joka pysyy samanakin. Jokin sisin, ydin meissä, joka säilyy särkymättömänä, murtumattomana, vaikka koko maailma ympärillä murenisikin. Ja toisaalta; kehittymättömänä, jalostumattomana, vaikka kuinka ponnistelisimme ja taistelisimme rakentaaksemme haaveittemme mukaiset puitteet elämällemme (siinä joko onnistuen tai epäonnistuen, kuka tietää). Siksi tavallaan koen yhä myös tunteneeni sinut, jollakin tasolla.

Varmasti meillä jokaisella ystävälläsi, yhtä hyvin kuin perheenjäsenellä ja sukulaisellakin, on kuitenkin ihan omanlaisensa kuva sinusta. Minun näkemykseni sinusta ei ehkä vastaa muiden näkemystä, sillä meistä on yhtä monta kuvaa, kuin on katsojaakin -lopputulos kun on aina monen asian summa ja muuttuva yhtälö. Siksi en rohjennut sanoa sanottavaani hautajaisissasi, vaikka olisin niin mielelläni kertonut läheisillesi, miten tärkeä ja rakas minulle kerran olit ja miten kauniita muistoja jätit jälkeesi. En väitä, että olisin aina ymmärtänyt sinua tai tulkinnut tekojasi, sanojasi, eleitäsi oikein...ei...voi hyvä tavaton, enhän silloin ymmärtänyt tippaakaan edes itseäni ja omia tunteitani tai ajatuksiani -nytkin vain hitusen enemmän. Mutta se on varmaa, että ihan pienen hetken elämässäni olit kenties tärkein ja läheisin ihminen minulle ja on olemassa aika, vaikka lyhytkin ja kauan sitten ollut ja eletty, josta en ehkä olisi selvinnyt ilman sinua. Kiitos siitä sinulle. Kiitos ystävyydestä. Kiitos siitä, että olit sellainen kuin olit. Siksihän minä sinua rakastinkin ja pyrin aina ihmisiä rakastamaan; sen mukaan, mitä he ovat, eikä sen mukaan, mitä he sanovat tai tekevät, saati jättävät sanomatta tai tekemättä.

Minulla on välillä kova ikävä sinua. Toisina päivinä elämä on niin kuin ennenkin ja jossain taustalla vain häilyy varjon tavoin tieto siitä, ettei sinua enää ole -ei sillä tavalla, kuin toivoisin. En tiedä kummasta olisin yllättyneempi; siitä, että sinun kuolemasi jätti näin suuren aukon minunkin elämääni ja maailmaani...sisäiseen enemmän kuin ulkoiseen. Se tuntuu valtavalta menetykseltä siitä huolimatta, että olimme jo vuosia eläneet omia, erillisiä elämiämme. Vai siitä, että minun oma elämäni jatkuu ulkoisesti täysin muuttumattomana tästä järkyttävästä tapahtumasta huolimatta. Kai se on osa tätä "aikuistumista", että oppii kantamaan surunsa ja menetyksensä hiljaisesti ja hyväksyen sydämessään. Mutta kyllä se silti aina jotenkin hämmästyttää, että elämä jatkuu niin kauan, kuin sen on määrä jatkua ja maailma pyörii, niin kauan kuin sen on määrä pyöriä. Ei se aika pysähdykään, vaikka sydämemme särkyykin. Me vain keräämme sirpaleet ja jatkamme eteen päin taas vähän lisää kaipausta sielussamme, taas vähän enemmän ikävää rinnassamme.

Näen painajaisia...unessa ja valveilla. Tuskan karheat, karmaisevat köydet puristuvat hengästyneenä sykähtelevän sydämen ympärille, hiertävät, haavoittavat, saavat minut haukkomaan henkeäni. Ahdistus valuu sisään suusta ja sieraimista, velloo vatsan pohjalla kuin vihainen meri.

Se on jännä miten ihmisen mieli toimii...Kun jotain oikein kamalaa tapahtuu, sitä valahtaa kuin kipsiin. Suloinen shokkitila suojelee hetken ymmärrystä. Pienen hetken kaikki on niin kaukana jossakin, ei kosketa, ei satuta minua. Sen tietää, muttei tajua. Paha on mennyt piiloon pöydän alle, suru viivyttelee vielä eteisessä. Mutta pienen pienin, kiihtyvin sykäyksin alkaa asia saavuttaa tajunnan ja ymmärryksen. Niin kuin kesken kauniin ja lämpöisen unen tönäistäisiin alastomana talvipakkaseen. Sitten huomaat jo ahdistuksen availevan ikkunoita, paniikin paiskovan ovea. Tiedät, että on turha enää paeta tai taistella vastaan. Haukkaat henkeä ja valmistaudut tulvaan.

Kun menettää ihmisen, joka on ollut itselle tärkeä ja rakas (vaikka vain hetkenkin ja aikaa sitten), tulee jotenkin niin avuton ja voimaton olo. Tällaisina hetkinä sitä tajuaa liiankin selvästi sen, miten vähän meillä on valtaa edes omaan kohtaloomme, saati sitten rakkaittemme. Niin paljosta kuin voimmekin päättää, miten moneen vaikuttaa, niin onko elämämme siltikään vain meidän omaamme? Kun hyökyaalto tulee ja hotkaisee meidän mukanaan elämän pyörteisiin, voimme vain toivoa parasta, koittaa pitää kiinni toisistamme ja oman päämme pinnalla. Kuka hukkuu ja kuka selviää...Kuka SEN päättää puolestamme?

En saata ymmärtää sitä, miten niin suurilla ja kauniilla ihmisillä, on niin usein niin pieni ja hiljainen loppu. Miksi niin monet heistä, meistä, päättävät päivänsä yksin, hämmentävissä ja sekavissa olosuhteissa. Yksin monella tapaa, konkreettisesti, henkisesti...Ja me jälkeen jääneet voimme vain rukoilla ja toivoa, että he kuitenkin tiesivät, tunsivat, aavistivat, viimeisellä henkäyksellään vaistosivat, kuinka valtavasti me heitä rakastimme.

Kuoleman hyväksyminen on aina vaikeaa. Luopuminen on raskasta joka kerta. Ei siihen varmasti totu koskaan. Se on ihmisen luonto sellainen; tahtoo pitää kiinni kynsin ja hampain siitä mitä rakastaa, silloinkin, vaikka tietäisi toisen olevan jo aika mennä. Sairaan ja vanhan ihmisen pois nukkumiseen on kuitenkin helpompi suhtautua. Kun lähtijä on nuori ihminen, jolla olisi vielä niin paljon edessään, vielä kaikki mahdollisuudet selvitä voittajan myös virheistään, on vaikea välttää vihaa ja katkeruutta.

Pahinta ovat kuitenkin ne lukemattoman kysymykset, joihin emme välttämättä koskaan saa vastausta. Ne vainoavat ja vaivaavat meitä lopun elämäämme. Ensin repien ja raastaen sielua ja sydäntä vereslihalle, lopulta vain hiertäen kuin kivi kengässä. Lopulta me opimme elämään niiden kanssa, niin kuin opimme elämään sen surun ja kaipauksen kanssa, joka ei myöskään koskaan lähde pois meistä, vaikka vaaleneekin ja haalistuu talven tuiskuissa ja kesän auringossa, niin kuin pyykkinarulle unohtunut lakana. Tai niin kuin metsään unohtuneet luut.

Sanotaan, että epätietoisuus on pahinta. Tieto, vaikka tuskallinenkin, on parempi ja kevyempi kantaa. Näin minäkin toistelen itselleni, koska toivon sen auttavan minut pahimman yli. Tyhjyys on kuitenkin valtava, kun tieto viimein tavoittaa meidät ja vie viimeisen (ja jälkeen päin järjettömäksi kutistuvan) toivon murusen mennessään.

Pitkä ja piinaava odotus on päättynyt. Hän ei enää koskaan palaa kotiin. Ei sellaisena, kuin me toivoimme. Me KAIKKI toivoimme.

Mutta onhan meillä nyt se, mikä hänestä on jälkeen jäänyt. On hautajaiset, kirkon holveissa surevat omaiset. Punaiset ruusut ja hiljaiset kyyneleet. Tärisevin käsin kohotetut kahvikupit ja kurkkuun juuttuvat jäähyväiset. Enkä voisi väheksyä niistä mitään. Miten tärkeältä tuntuukaan, että on se kaikki! Että saa edes kunnolliset jäähyväiset jättää rakkaalle ystävälle, kun ei enää muuta voi.

Rakkaan ystäväni Sampon muistoa ikuisesti sydämessäni kunnioittaen, rakastaen ja vaalien. Hän katosi ja hänet löydettiin.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen koen taas tarvitsevani tätä paikkaa; tyhjillään seisonutta huonetta, jossa avata ääneni surun värisen.

On tullut aika luopua. On tullut, vaikka en haluaisi. Vaikka se tuntuu minusta vaikealta ja tuskalliselta. Vaikka en haluaisi oikeasti edes ajatella koko asiaa.

Lähi päivinä jätän hyvästit kissaystävälleni. Rakkaalle "kollin" lurjukselleni, joka on kehrännyt ja maukunut rinnallani jo 14 vuotta. Ollut lohtuni vaikeina hetkinä, hiljainen ja ymmärtäväinen kuuntelijani, joka ei ole koskaan tuominnut minua, ei koskaan hylännyt, ei pettänyt, ei jättänyt.

Mutta nyt se minut jättää, enkä mahda sille mitään. Haluaisin pitää siitä kiinni, kynsin ja hampain (niin kuin se on toisinaan pitänyt kiinni minusta jostakin sellaisesta, kuin viherkasvien pureskelusta tai sohvan kynsyttämisestä kiistellessämme), enkä koskaan luovuttaa sitä kuolemalle. Tai sanoa, että "no kuole sitten, jos sinun on kuoltava, mutta älä luulekaan, että tekisin mitään ainakaan jouduttaakseni tai helpottaakseni sitä!". Sillä en minä haluaisi sen kuolevan! Mutta kun katson sitä silmiin (niihin silmiin, joihin olen katsonut niin monesti ja joissa aina olen kohdannut jotain hyvin inhimillistä ja lohdullista), tiedän, että minun on nyt oltava vahva, eikä heikko. Minun on autettava sitä, tehtävä niin kuin sen kannalta on oikein, vaikka se olisi kuinka vaikeaa.

Ja silti viivyttelen vielä soittoa eläinlääkäriin. Kyllä minä sen teen, mutta en vielä tänään. Vielä haluan hetken aikaa jättää hyvästit, kertoa, kuinka tärkeä hän minulle on ja kuinka en koskaan unhoda sitä ja sen ystävyyttä; kovaäänistä maukunaa, kapeita, kauniita kasvoja, syvällisiä silmiä, suuria korvia ja kookasta mustan ja valkean kirjavaa ruumista.

On myös mietittävä käytännön järjestelyjä, niin karkealta kuin se tuntuukin tällaisena hetkenä. Haluaisin pitää ruumiin ja haudata sen metsään, jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa sekin on samoillut ja jossa voisin käydä sitä muistamassa. Ehkä Sally Mannin tavoin voisin kaivaa joskus vuosien päästä vaalenneet luut esiin ja katsoa niitä linssin läpi yhtä rakastavasti ja hellästi. En minä pelkäisi tai inhoaisi sitä, joka joskus oli osa sitä, mitä niin rakastin. Kuitenkin joukkotuhkaus siististi ja kliinisesti jossakin poissa minun silmieni alta olisi kätevintä ja sopivinta. Sanovat muut, tämä yhteiskuntamme kuolemasta niin erkaantunut.

Mutta vielä palatakseni Sally Mann:iin. Käykäähän Tennispalatsissa katsomassa, jos ette vielä ole käyneet. Liikuttavan kauniita kuvia (ne lapsista ja maisemista etenkin, mutta osa myös kuolleista ja kuolemasta). Todella herkkiä ja unenomaisia (märkäkollodium-tekniikka sopi What remains ja Deep South näyttelyiden teemaan erityisen hyvin). En ymmärrä ympärillä ollutta kohua. Kauneus on katsojan silmässä, rumuus ja sairaus päässänsä. Minua nämä koskettivat todella ja aiheen ajankohtaisuus sai lähes kyyneleet silmiini.

Miksi kuolemasta on tehty tabu? Se tekee vain luopumisesta entistä tuskallisempaa. En haluaisi surra sitä, mikä on luonnollisinta. Kuolema lienee yhtä kaunis ja voimallinen, kuin syntymä. Jossain välissä me vain unohdimme sen...